Ajatuksia Efesolaiskirjeen 4. luvusta
Reijo Komulainen pääsi Taivaan kotiin 3.10.2009. Hän oli kuollessaan 73-vuotias. Reijo palveli uskollisesti vanhemmistoveljenä Helsingin Baptistilähetys -seurakunnassa ja oli tehtävissään aktiivinen loppuun saakka. Seuraavassa kirjoitettuna puhe, jonka hän valmisteli Sanan ja rukouksen iltaan 23.9.2009.
Haluaisin lukea ja puhua Paavalin kirjeestä Efesolaisille sen neljännestä luvusta. Käsittelemme sitä alusta lähtien niin pitkälle kuin aikaa riittää. Luemme sen alusta.
”Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä: yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte” (Ef. 4: 1-4)
Paavali oli vankina kahdessakin mielessä, tätä kirjettä kirjoittaessaan. Hän oli kytketty kahleilla roomalaiseen sotamieheen yötä ja päivää, joka vartioi häntä. Paavali oli myös toisenlainen vanki ”herrassa”. Silloin kun hän kääntynyt Damaskon tiellä, hän oli ottanut omakseen Jeesuksen, hän tunnusti olevansa vankina Herrassa, jopa sanoi olevansa Kristuksen orja. Paavali halusi olla kokonaan Kristuksen oma, niin kuin orjakin on isäntänsä oma kokonaan. Orjan piti pitää kaikessa isäntänsä puolta. Samoin Paavali pyrki aina loistamaan Kristuksen valoa. Isäntänsä kunniaa, olihan Jumalan lapsi.
Seurakunnan jäsenet ovat sangen erilaisia, eikä ole helppoa vaeltaa kristittynä kaikissa olosuhteissa. Siitä saattaa tulla suoranainen kärsimys. Oli kärsittävä toinen toistaan rakkaudessa. Tämä oli mahdollista vain, mikäli itse kukin kilvoitteli tullakseen nöyräksi. Siinä sanotaan myös hiljaisuudessa. Ei Paavali ollutkaan mikään touhun ihminen. Hän oli paremminkin hiljaisuutta rakastava eikä halunnut pitää meteliä.
Hengen yhteys oli kovin tarpeellinen jokaisessa paikallisseurakunnassa. Tällaisen rauhan yhdyssiteen edellytyksenä on hyvä omatunto ja nöyryys. Rauha säilyy kun ei kukaan tahdo muuta kuin mitä Herra tahtoo. Jos sydämissä asuu Jeesuksen rauha, ei tee mieli korkeita kurkotella, vaan mielellään tyytyy niihin vaatimattomiin olosuhteisiin, joihin Herra on ihmisen asettanut.
Paavalille mieleinen asia oli ajatella seurakuntaa yhtenä kokonaisuutena, yhtenä ruumiina ja yhtenä henkenä. Ruumiina he olivat aivan kuin osa Kristusta ja henkenä he kaikki kantoivat Kristuksen Hengen leimaa eli olivat Pyhän Hengen johdossa.
Nyt on tärkeätä, etteivät tässä jäsenet ruvenneet riitelemään toisiaan vastaan ja repimään hajalle Kristuksen ruumista, samoin kuin se että vaalivat sitä henkeä, jonka olivat kutsumuksensa yhteydessä saaneet.
”Yksi Herra, yksi usko, yksi kaste” (Ef. 4: 5)
Tästä on tullut juuri erottava tekijä ja riidanaihe. Lapsikastajat sanovat, että se on sama milloin se usko tulee ennen kastetta tai sen jälkeen. Mutta kun Raamattu sanoo, että täytyy uskoa ennen kuin kastetaan. Miten ymmärtämätön lapsi voi lapsi voi uskoa. He sanovat vain, että kun usko tulee, niin onpahan jo valmiiksi kastettu. He sanovat, ettei uskolla ole niin väliä tuleeko ennen vai jälkeen kastetta. Heille se järjestys ei ole pelastuskysymys.
”Yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa” (Ef. 4: 6)
Paavali vetää kaikki yhteen ja tulee Jumalaan, joka on kaikkien Isä. Paavali näkee Jumalan kaikessa. Hän on yli kaikkien ja kaikkien kautta kaikessa. Meidänkin pitäisi nähdä, että Jumala on kaikessa mitä tapahtuu. Juuri se, että emme näe sitä on syynä meidän heikkouskoisuuteemme ja epäuskoomme. Jos Paavalin lailla näkisimme Jumalan kaikessa ja kaikissa ei meidän tulisi mieleenkään pyrkiä muuhun kuin Jumalan tahdon tekemiseen. Me rukoilisimme joka päivä: ”Herra johdata minua tänäkin päivänä tekemään yksin Sinun tahtosi. Olemaan kaikessa Sinulle alamainen ja kuuliainen ja pyrkimään kirkastamaan Sinun nimeäsi.”
”Mutta itsekullekin meistä on armo annettu Kristuksen lahjan mitan mukaan” (Ef. 4 :7)
Suurin lahja, jonka me uudestisyntymisessämme saimme, oli että me saimme syntimme anteeksi. Tämä on suurin lahja jonka syntinen saa ottaa vastaan. Niille jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat, ei ole mitään kadotustuomiota. Saamme olla varmoja siitä ettei meitä tuomita anteeksi annetuista synneistä.
”Sentähden on sanottu: ’Hän astui ylös korkeuteen, hän otti vankeja saaliikseen, hän antoi lahjoja ihmisille’. Mutta että hän astui ylös, mitä se on muuta, kuin että hän oli astunut alaskin, maan alimpiin paikkoihin? Hän, joka on astunut alas, on se, joka myös astui ylös, kaikkia taivaita ylemmäksi, täyttääkseen kaikki.” (Ef. 4: 8-10)
Tässä sanotaan että Kristus on astunut alas maan alimpiin paikkoihin. Hän astui niin alas, ettei alemmas voitu mennä. Mekin joudumme maan alimpiin paikkoihin syntiemme tähden. Emme olisi sieltä voineet itseämme ollenkaan auttaa. Olimme sellaisessa synnin syvyydessä, että Kristuksen täytyi tulla taivaista meidän kohdallemme ja auttaa meidät ylös. Paavali näki myös, että Hän astui myös ylös ja vei vankeja saaliinaan syvyydestä kirkkauteen. Eihän tämä vielä ole tapahtunut todellisuudessa, mutta me uskomme, että se tapahtuu kerran ja sen tähden me olemme siitä yhtä varmoja kuin se olisi jo tapahtunut. Nyt me ylistämme Herraa siitä, että Hän on korottanut meidät sinne missä Hän itse elää.
”Ja hän antoi muutamat apostoleiksi, toiset profeetoiksi, toiset evankelistoiksi, toiset paimeniksi ja opettajiksi, tehdäkseen pyhät täysin valmiiksi palveluksen työhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” (Ef. 4: 11-12)
Jokaiseen tehtävään tarvitaan omakohtainen armo seurakunnassa. Näin ovat eräät saaneet armon tulla apostoleiksi, toiset profeetoiksi, evankelistoiksi, paimeniksi ja niin edelleen. Näin meidän on katseltava kaikkia niitä, jotka ovat saaneet elävän armon kutsumuksen Kristuksen palvelemiseen. Kaikilla heillä on sama päämäärä. Hän on tehnyt pyhät tällä tavalla valmiiksi palveluksen työhön. Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Meitä ei ole pelastettu elämään itsellemme vaan elämään Herrallemme ja Hänen asialleen. Ja Hänen toivonsa on että seurakunta Hänen ruumiinsa kasvaisi armossa ja totuudessa.
”Kunnes me kaikki pääsemme yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa, täyteen miehuuteen, Kristuksen täyteyden täyden iän määrään” (Ef. 4: 13)
Havaitsemme tästä ettei Paavali tahtonut jättää uskovia jollain laella puolitiehen, vaan heidän tuli päästä yhteyteen uskossa ja Jumalan Pojan tuntemisessa. Meidän täytyy tunnustaa, että seurakunnassa on paljon alaikäisiä ja alaikäinen ei koskaan ymmärrä Kristusta niin kuin se joka saanut täyden iän määrän. Tämä tarkoittaa hengellistä kasvun määrää.
Tässäkin on meilläkin kilvoituksen tie. Meidänkin on päästävä elämään syntien anteeksisaamisen armosta ja tässä armossa päästävä voittamaan pahan kiusat, kasvaaksemme sellaisiksi Kristuksen omiksi, jotka ovat päässeet täyteen miehuuteen ja täydessä miehuudessa käsittämään syvemmin mitä itse Jumala on.
”Ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten arpapelissä ja eksytyksen kavalissa juonissa” (Ef. 4: 14)
Paavalin kristityn ihanne oli lujaluontoinen Jumalan ihminen. Hän oli itse saanut lujan vakaumuksen. Häntä eivät kaikkinaiset opintuulet heitelleet. Hän piti alaikäisinä sellaista kristittyä, joka juoksi kaikkien oppien perässä. Sen tähden hän toivoi että kirjeen lukijat kasvaisivat täyteen miehuuteen Kristuksessa. Eivätkä olisi kaikkien opintuulien riepoteltavina, vaan he pitäisivät suoran kurssin. Tällaisia kristittyjä kaipaa aivan erikoisesti meidän aikanamme, sillä nyt jos milloinkaan heittelevät kaikkinaiset opintuulet seurakuntalaisia. He eivät ole päässeet juurtumaan, että voisivat pitää suoran Kristuksen antaman kurssin. He ovat helposti uusien opintuulien heiteltävissä. Ja niitähän täällä pääkaupunkiseudulla riittää. Meillä tulee olla varma vakaumus jonka saamme Jumalan Sanasta ja oikeasta opetuksesta.
”Vaan että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus” (Ef. 4: 15)
Tässä on hyvä neuvo niille, jotka haluavat kasvaa Kristuksessa Jeesuksessa. Tie siihen on että ne noudatamme totuutta rakkaudessa. Totuuden opimme tuntemaan Pyhästä Sanasta ja samoin rakkauden. Juuri se että me niin huonosti tunnemme totuuden ja sekoitamme Jumalan totuuden ja ihmisten mielipiteitä keskenään, saa aikaan tuon opintuulissa ajelehtimisen. Mutta kun itse totuus Jeesus Kristus ja Hänen rakkautensa pääsevät valtaamaan meidät tulee meistä lujaluotoisia Jumalan lapsia. Jos irrotamme rakkauden totuudesta, tulee totuus olemaan kovaa ja armotonta. Joudumme monta kertaa tuomitsemaan sillä tavalla, että se tulee vain pahennukseksi ihmisille. Mutta jos rakkaus hallitsee meitä, tulee totuus nöyrästä sydämestä ja silloin ihmiset jaksavat ottaa sen vastaan. Kun rakkaus pukeutuu totuuteen ja päinvastoin silloin se murtaa kovimmankin sydämen ja näin ihminen johdetaan Jumalan totuuden ja rakkauden piiriin.
”Josta koko ruumis, yhteen liitettynä ja koossa pysyen jokaisen jänteensä avulla, kasvaa rakentuakseen rakkaudessa sen voiman määrän mukaan, mikä kullakin osalla on” (Ef. 4: 16)
Tiedämme että rakkaus on kaikkein suurin asia ja että jumalan ihmisen tulee aivan erikoisesti kilvoitella rakentuakseen rakkaudessa. Emmehän kristityt voi tulla toimeen ilman uskoa ja toivokin on tärkeä se ylläpitää meitä vaikeina aikoina. Mutta se joka meistä tekee todellisia kristittyjä, on rakkaus. Paavali kirjoittaa tässä että meidän tulisi kasvaa rakkaudessa sen voiman määrän mukaan mikä kullakin osalla on. Kaikki eivät ole yhtä lailla Jeesuksen rakkauden täyttämiä, eivätkä levitä ympärilleen rakkauden päivänpaistetta. Siinäkin vallitsee laki, ettemme voi mitään antaa, jos ei meille anneta ylhäältä.
Jokainen todellinen Jumalan lapsi on uudestisyntymisessään saanut sydämeensä Kristuksen rakkauden Hengen eli Pyhän Hengen. Olen sitä mieltä, että olemme täyttyneet hengellä silloin kun uudestisynnyimme. Mutta jokaisessa tämä Henki ei ole päässyt hallitsevaan asemaan. Sen tähden on hyvinkin tarpeellista kehottaa meitä antamaan tälle enemmän valtaa ja valtuuksia.
”Sen minä siis sanon ja varoitan Herrassa: älkää enää vaeltako, niinkuin pakanat vaeltavat mielensä turhuudessa” (Ef. 4: 17)
Kristityn tie on kaita tie niin kuin kuulimme Auliksen julistuksesta toissa sunnuntaina. Emme mekään sen paremmin kuin pakanat voisi päästä kirkkauteen, ellei meillä olisi apunamme Kristuksen Veri ja Pyhän Hengen armo. Nämä tekevät sen, että emme vaella mielemme turhuudessa vaan Jumalan armossa. Ja näin me Jumalan armossa pääsemme kerran Karitsan veressä valkaistuissa vaatteissa kirkkauteen, jossa sitten saamme elää armon yltäkylläisyydessä.
”Nuo, jotka, pimentyneinä ymmärrykseltään ja vieraantuneina Jumalan elämästä heissä olevan tietämättömyyden tähden ja sydämensä paatumuksen tähden” (Ef. 4: 18)
Paavali antaa meille kuvan Jumalasta vieraantuneista ihmisten tilasta. He ovat pimentyneitä ymmärrykseltään. Vaikka he itse väittävät toista. Tämä meidän olisi hyvä aina muistaa, kun kohtaamme uskosta osattomia ihmisiä.
Joudumme lukemaan paljon sellaista jotka ovat kirjoittaneet Jumalalle sisäisesti vieraat ihmiset. Silloin meidän on muistettava, että olkootpa nämä kuinka älykkäitä ihmisiä hyvänsä, niin he ovat kuitenkin pimentyneitä kun tulee kyse Jumalan asioista. He ovat tietämättömyyden vallassa ja sydämen paatumuksessa. Meidän on muistettava että pimeyden valtakin pukeutuu joskus valkeuden enkeliksi ja esittää meille sellaisia oppeja ettemme niitä heti havaitse tulevan vääristä lähteistä. Näitä oppeja voimme välttää vain jos olemme täytetyt Sanalla ja Pyhällä Hengellä.
”Ovat päästäneet tuntonsa turtumaan ja heittäytyneet irstauden valtaan, harjoittamaan kaikkinaista saastaisuutta, ahneudessa” (Ef. 4: 19)
Kaikkein tärkeintä kristityille on se, että hänen tuntonsa on elävä. Sillä jos tunto kuolee, silloin hän joutuu synnin valtaan. Siksi meidän on erikoisesti hoidettava omaatuntoa ja sen elämää. Ei Jumalan lapsikaan ole sellainen pyhimys ettei se voisi langeta. Ero on vain siinä, ettei hän elä synnissä, vaan tekee siitä parannuksen. Sanotaan että Jumalan lapsi on kuin lammas, joka kastuessaan lätäkköön heti nousee ylös ja etsii puhdistusta. Maailman lapsi on kuin sika, joka rypee rapakossa ja viihtyy siellä. Se, mikä Jumalan lapselle tuottaa tuskaa ja ahdistusta usein on maailman lapselle suoranainen ilo ja nautinto.
”Mutta näin te ette ole oppineet Kristusta tuntemaan, jos muutoin olette hänestä kuulleet ja hänessä opetusta saaneet, niinkuin totuus on Jeesuksessa” (Ef. 4: 20-21)
Paavali vetoaa että lukijat ovat Kristuksesta kuulleet. Kyllä Suomen kansakin on Kristuksesta kuullut. Kouluaikoina opetettiin ennen Kristusta. Eikä siitä voi välttyä kuulemasta kaduillammekaan. Onhan meillä vielä toistaiseksi ainakin sen verran Sampoja ja Piippoja kaduillakin julistamassa ja joka pitäjässä kirkko keskellä kylää ja siellä joka sunnuntaina julistusta Jeesuksesta. Lisäksi vapaiden suuntien julistuspaikat. Julistusta on kyllä löydettävissä, jos on halu etsiä, ja löytää totuus Jeesuksessa.
”Että teidän tulee panna pois vanha ihmisenne, jonka mukaan te ennen vaelsitte ja joka turmelee itsensä petollisia himoja seuraten” (Ef. 4: 22)
Kristityssä on kuin kaksi ihmistä. Toista Paavali nimittää vanhaksi ihmiseksi ja toista uudeksi. Suruton ihminen vaeltaa vanhan ihmisen himojen mukaan ja näin turmelee itsensä. Uusi ihminen on taas Jumalan mukaan luotu ja vaeltaa vanhurskaudessa ja pyhyydessä. Näiden kahden välillä on alituinen taistelu. Galatalaiskirjeessä kuvaa Paavali tätä taistelua lihan ja hengen väliseksi taisteluksi, jossa liha aina pyrkii pääsemään voitolle, mutta jonka sittenkin Henki voittaa, kun se on Jumalan voimalla puettu. Sanonta ”Teidän tulee panna pois vanha ihmisenne” Tuntuu että se olisi Paavalille helppo juttu. Hän oli varmaan kokenut erikoisella tavalla vanhan minänsä ristiin naulitsemisen ja vanhan ihmisen kuolemisen ja kokenut uuden elämän uudestisyntymisessään. Näin selvää pesäeroa ei kaikki Jumalan ole saaneet kokea. Tähän on meidän kaikkien kuitenkin pyrittävä.
”Ja uudistua mielenne hengeltä ja pukea päällenne uusi ihminen, joka Jumalan mukaan on luotu totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen” (Ef. 4: 23-24)
Meidän täytyy pukeutua joka päivä uutteen ihmiseen. Se merkitsee sitä, että meidän sydämemme täytyy tulla puhdistetuksi ja vaatteemme valkaistuksi Karitsan verellä. Meillä ei ole mitään omaa vanhurskautta ja pyhyyttä. Jumala on tehnyt Kristuksen meidän vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi. Tähän meidän tulee joka päivä uudistua. Silloin me jaksamme vaeltaa Kristuksen askelissa.
”Pankaa sentähden pois valhe ja puhukaa totta, kukin lähimmäisensä kanssa, sillä me olemme toinen toisemme jäseniä” (Ef. 4: 25)
Ei sovi sen, joka on saanut totuuden hengen enää puhua valhetta. Sielunvihollinen on valheen isä, mutta Jumalan Henki on Totuuden Henki. Kuinka helposti valhe pesiytyykään meidän elämäämme. Voimme monta kertaa huomaamatta ja tahtomatta toimia niin että se Jumalan edessä ei kestä Pyhän Hengen totuuden mittapuuta. On myös tilanteita, joissa me katsomme olevamme oikeutettuja poikkeamaan hieman totuudesta. Valheesta tulee ns. hätävalhe. Parempi kuin hätävalhe on vaieta kokonaan, jos näyttää ettei jossakin tilanteissa voi puhua totuutta.
"’Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö.’ Älkää antako auringon laskea vihanne yli, älkääkä antako perkeleelle sijaa” (Ef. 4: 26-27)
Ei kaikkinainen vihastuminen ole syntiä. Jeesuksestakin sanotaan, että Hän katsoi vihassa ympärilleen, kun fariseukset väärensivät Hänen puheitaan. Tämä viha ei ollut syntistä vihaa vaan närkästystä kaikkinaista valhetta vastaan. Noin on meidänkin kohdalla joskus. Ei viha aina lähde sydämestä. Siellä voi olla rakkauskin, vaikka se ilmenee tässä muodossa. Meille kuuluu sana ” Älkää antako auringon laskea vihanne yli.” Meidän vihamme on harvoin sellaista, ettei se sisältäisi syntiä. Silloin on paras kun sopii vihansa ennen auringon laskua. Kun tässä yhteydessä sanotaan ” Älkää antako perkeleelle sijaa”, niin tämä sijan antaminen merkitsee juuri sitä että me sallimme saatanan päästä sydämeemme vihan tai jonkun muun synnin kautta ja silloin me menetämme Jumalan elävän siunauksen. Herra ei voi siunata vihan vallassa olevia ihmisiä. Tämä mielenlaatu estää Pyhän Hengen toiminnan meissä.
”Joka on varastanut, älköön enää varastako, vaan tehköön ennemmin työtä ja toimittakoon käsillään sitä, mikä hyvää on, että hänellä olisi, mitä antaa tarvitsevalle” (Ef. 4: 28)
Varastaminen on toisen oman ottamista, ja tässä varoitetaan tällaiseen syyllistymästä, vaan päinvastoin antakaa omastanne tarvitsevalle. Jumalan ihmisen pitää olla irti tämän maailman rahasta ja tavarasta. Ei hänellä ole rikkauksia täällä alhaalla, vaan hänen rikkautensa on ylhäällä Herran luona. Sen mitä hän täällä omistaa on väliaikaista, eikä hän saa kiinnittää siihen sydäntään. Eikä hän siihen kiinnykään kun sydän on annettu Jeesukselle.
”Mikään rietas puhe älköön suustanne lähtekö, vaan ainoastaan sellainen, mikä on rakentavaista ja tarpeellista ja on mieluista niille, jotka kuulevat” (Ef. 4: 29)
Meidän puheemme tuo ilmi, mitä meidän sydämessämme on. Jos Jeesus on sydämessämme Herra, ei suummekaan voi puhua riettaita asioita. Silloin me tahdomme suullakin puhua kunnioittavasti Herrasta ja lähimmäisistä. Meidän puheemme tulisi olla rakentavaisia ja sellaisia että ne vahvistaisivat lähimmäistemme uskonelämää. Toisissa yhteydessä Paavali kehottaa ”Olkoon puheenne aina suloista ja suolalla höystettyä.” Sellainen tulee tosi rakennukseksi sille joka sen kuulee. Me voimme puheillamme joko nostaa ja rakentaa tai painaa alas ja hävittää. Jumalan ihmisen tulee kulkea Jeesuksen askelissa ja oppia Hänestä miten meidän on puhuteltava erilaisia ihmisiä.
”Älkääkä saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä, joka on teille annettu sinetiksi lunastuksen päivään saakka” (Ef. 4: 30)
Tätä ohjetta voitaisiin pitää kaikkein tärkeimpänä Jumalan lapsen elämässä. Jumalan Pyhä Henki on sinetti lunastuksen päivään saakka. Kuuliaisessa vaelluksessa saa Pyhä Henki suuremman vallan meissä, mutta tottelemattoman vaelluksessa käy P.H. murheelliseksi. Pyhä Henki on kuin äiti joka suree lapsensa huonoa vaellusta, mutta joka iloitsee nähdessään lapsensa vaeltavan kuuliaisuudessa. Pyhä Henki on meidän parhain ystävämme. Älkäämme saattako Häntä murheelliseksi, ettei Hän jättäisi meitä.
”Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä. Olkaa sen sijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niinkuin Jumalakin on Kristuksessa teille anteeksi antanut” (Ef. 4: 31-32)
Katkeruus ilmenee usein kiivastuksena ja vihana, toisinaan huutona ja herjauksena, mikä kuitenkin Jumalan lapsen elämästä on onneksi harvinaista. Mutta tietysti sitäkin voi olla, jos vanha ihmisemme pääsee valtaan ja saa temmeltää niin kuin haluaa. Meistä ei koskaan tule synnin voittajaa, mutta Herra Jeesus voi meissä voittaa synnin, kunhan Hän saa täydellisen vallan meissä. Hän voittaa katkeruuden, kiivastuksen ja vihan ja tuo meille tilalle anteeksiantavaisuuden, nöyryyden ja rakkauden. Ellei Hän tätä tee, emme koskaan saa voittoa sisäisistä synneistämme. Aamen!
Rukous
Kiitos Herra, että meillä Sinun sanasi, josta voimme ammentaa Sinun viisauttasi ja voimaasi. Kiitos, että Pyhä henki auliisti opettaa ja kirkastaa oikealla tavalla Kristusta meille. Kiitos Jeesus, että työsi ei meidän kohdallamme ole ollut turha.